Äitiys

Minulla on kaksi alle kaksivuotiasta lasta. Poika 1v10kk kuun lopussa ja tyttö 7kk kuun lopussa. Vaikka äitinä oleminen on maailman aliarvostetuin toimi, niin silti jaksan ja rakastan olla äiti. Kauhulla luen ja ajattelen miten jotkut vanhemmat väsyy ja tekee lapsilleen jotain peruuttamatonta. Vaikka itsekin välillä kiehun raivosta, en voisi koskaan pahoinpidellä lastani, en voisi koskaan jättää heitä minnekään missä heillä ei olisi hyvä olla. En kestä lukea uutisia joissa lapsia on satutettu tahallaan 😥.

Kaikessa tässä onnessa on tottakai kääntöpuolensa. En ole viettänyt omaa aikaa kuin pienen pieniä hetkiä viimeisen kahden vuoden aikana. Kuulun todellakin kyllä niihin äiteihin jotka pärjäävät ilmankin omaa aikaa. Tai tavallaan osaan ottaa niitä hetkiä siinä arjen keskellä. Kuten vaunulenkit. Oikein ajoitettu vaunulenkki antaa rauhaa lapsista mutta silti olen lasteni kanssa.
Tästä jos rivien välistä haluaa lukea luottamuspulasta niin sekin on totta. Keskenmenot, vaikea raskaus ja vaikea synnytys pojan kohdalla teki minusta hyvin tarkan ja stressaavan. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten piippuun itseni vedin pojan hengitystä, syömistä ja liikkumista vahtien. Mummot ovat olleet kärsivällisiä ja jaksavat olla vastakin ☺. Olen nimittäin vasta kerran jättänyt tytön äidilleni hoitoon, aiemmin en kokenut tarvetta enkä ollut valmis. Ei ollut tyttökään. Hän ei nimittäin vieläkään juo tuttipullosta, ei sitten millään. Ratkaisuksi löytyi pehmeänokkainen nokkamuki ja siitäkin menisi vain tissimaito, ei korvike.

Mutta minun on hyvä näin. Lähellä lapsiani. Toivon että muutkin äidit uskaltavat olla niin äitejä kuin heistä vain tuntuu. En vieläkään aio lapsiani yökylään antaa, he eivät jää mistään paitsi. Mummot saavat mummoilla pari tuntia kerrallaan.